Väitöskirja-arvio: "Sitä niittää mitä kylvää. Keskustan strategiset valinnat 1964-2001"

Suomi teollistui ja kaupungistui toisen maailmansodan jälkeen nopeasti. Maatalousvaltaisesta maasta tuli pohjoiseurooppalainen teollisuusvaltio muutamassa vuosikymmenessä. Koko tämän ajan maalais- ja maataloustaustaisen Keskustapuolueen katoamista Suomen poliittiselta kartalta pidettiin ajan kysymyksenä. Silti Keskusta on 2000-luvun Euro-Suomessa pääministeripuolue, jonka suosiota eivät edes pääministeri Matti Vanhaseen kohdistuvat lahjusepäilyt hetkauta.

Pitkän linjan Kepu-vaikuttaja Seppo Kääriäisen 2002 valmistunut väitöskirja "Sitä niittää mitä kylvää..." pyrkii selittämään Keskustan menestystä tarkastelemalla puolueen sisäistä päätöksentekoprosessia ja puoluejohtajien tekemiä valintoja. Näistä lähtökohdista Kääriäisen pääteesi on, että Keskusta on strategisilla valinnoilla onnistunut muuttumaan yleispuolueeksi, joka on kuitenkin säilynyt siinä määrin omaleimaisena että se on kyennyt erottunumaan kilpailijoistaan positiivisella tavalla.

Koska Kääriäisen tutkimuksen fokus on puolueen ja sen organisaatioiden sisäisissä päätöksentekoprosesseissa, väitöskirja voidaan nähdä ensisijaisesti organisaatiotutkimuksena ja tarkemmin ottaen strategiaprosessitutkimuksena, jonka tutkimuskontekstina on suomalainen poliittinen puolue. Tätä tulkintaa tukee Kääriäisen teoreettinen viitekehys, joka ammentaa perinteisestä organisaatiotutkimuksesta (Daft&Weick 1984; Isabella 1990; Morgan 1998; Pfeffer 1981,1992,1994; Schein 1969) ja strategiatutkimuksesta (Hamel&Prahalad 1994; Mintzberg 1978,1991; Porter 1985). Kääriäisen teorian pohjalta rakentamansa strategiaprosessimalli on tutkimuksen rajaamisen kannalta riittävän yksinkertainen ja toimiva - se yhdistää strategiaprosessin vaiheet organisaation ominaisuuksiin tavalla, joka on omiaan rajaamaan tutkimuksen painopistettä ja aineiston analyysiä yhdessä tutkimuksessa toteutettavaksi.

Tutkimuksen poliittisen organisaation kontekstin huomioiden esimerkiksi Pfefferin ja Morganin organisaation valtateorioiden hyödyntäminen teoreettisessa viitekehyksessä on perusteltua. Samoin Scheinin organisaatioidentiteetin käsite on mielestäni onnistunut valinta tutkimusaihe huomioiden. Kuitenkin lukijalle jää epäselväksi miten yhdenmukaisia valittujen teorian metateoreettiset olettamukset ovat (esim. millä edellytyksillä voimme yhdistellä Pfefferin resurssiriippuvuusteoriaa ja Scheinin identiteettiteoriaa), sekä miksi juuri nämä teoriat on valittu teoreettiseen viitekehykseen: mitä vaihtoehtoja olisi ollut, ja miksi lopullinen valinta on kohdistunut juuri kyseiseen kirjallisuuteen.

Toinen, ja tieteellisen tiedon edistämisen kannalta vakavampi huolimattomuus on se, että Kääriäinen ei selvitä, missä strategiaprosessitutkimus väitöskirjan kirjoittamishetkellä menee, missä ovat sen keskeisimmät tutkimusaukot ja -ongelmat, ja miten tämä tutkimus omalta osaltaan pyrkii täyttämään näitä aukkoja. Tästä epäkohdasta seuraa, että tutkimus jää väistämättä tietyn kansallisen tason ilmiön (sinänsä ansiokkaaksi) selvitykseksi, eikä tutkimus vie kansainvälistä tieteellistä keskustelua eteenpäin. Tosin kansainväliseen tieteelliseen keskusteluun osallistuminen ei liene Kääriäisen tavoitekaan, mutta kansainvälisestikin omaleimaisen Keskustapuolueen eloonjäämisen tieteellisellä selittämisellä olisi ollut mahdollisuuksia kontribuoida kansainväliseen tieteelliseen strategiaprosessitutkimukseen. Tutkimuksen jääminen vain suomalaisten lukijoiden iloksi on siinäkin mielessä harmi, että Kääriäinen esittelee huolellisesti poliittisten puolueiden toimintaa ja niiden erityispiirteitä muihin organisaatioihin nähden.

Tutkimusta varten Kääriäinen on haastatellut Keskustan puheenjohtajista Esko Ahoa ja Paavo Väyrystä sekä puolueen kaikkia puoluesihteereitä tutkimukseen valitulta ajanjaksolta 1964-2001. Näin ollen Kääriäinen on päässyt kadehdittavalla tavalla tutkimuskysymysten kannalta oleellisten toimijoiden luokse. Tämä huomioiden on sitäkin harmillisempaa, että Kääriäinen esittelee tutkimusmenetelmät ja -aineiston ylimalkaisesti ja epätarkasti. Vaikka tutkimuksen tavoite (ymmärryksen luominen pikemminkin kuin uusien faktojen löytäminen) sopii tutkimuksen yhteiskuntatieteelliseen (vrt. historiatutkimus) luonteeseen, tutkimuksessa käytetyt menetelmät tulisi esitellä ja perustella huolellisemmin. Sama koskee aineistoa, joka tutkimuksessa sinällään on kiitettävän runsas ja laaja. Kuitenkin lukijalle jää epäselväksi, mitä Kääriäinen on tarkalleen ottaen tehnyt aineistoksi mainitun 3000 pöytäkirjan kanssa. On vaikea sanoa, johtuuko menetelmien huolimaton esittely siitä, että Kääriäinen itse Keskustan politiikan tekijänä (seikka, jota hän muuten ansiokkaasti käsittelee) epäilemättä tuntee aineiston hyvin vai mistä, mutta menetelmäosion olisi pitänyt jäädä viimeistään esitarkastajien haaviin.

Joka tapauksessa Kääriäinen aineiston perusteella esittää Keskustan menestyksen syiksi viisi strategista valintaa ja niitä seuranneet vaiheet: 1) Maalaisliiton keskustapuolueistaminen 1964-70, 2) identiteetin kokoaminen 70-80, 3) korkean profiilin politiikka 80-90, 4) välttämättömyyden politiikka ja 5) ohjelmaorientoitunut oppositiostrategia. Lisäksi Kääriäinen havaitsee, että kaikki kolme tutkitun ajanjakson puoluejohtajaa (Johannes Virolainen, Aho ja Väyrynen) ovat tulleet valituiksi samankaltaisen prosessin lopputuloksina: kutakin on aikanaan pidetty uudenaikaisena ja puoluetta uudistavana johtajana ja mediataitoisena tulevaisuuden johtajana, joka kuitenkin on puolueen perinteisen kannattajakunnan näkökulmasta turvallinen valinta. Lisäksi tutkimus esittää, että Keskusta on muokkautunut johtajiensa näköiseksi puolueeksi, ja että kaikki kolme puheenjohtajaa ovat kyenneet yhdistämään puolueintressit ja henkilökohtaiset tavoitteet.

Lopuksi Kääriäinen pohtii näitä tutkimustuloksia teoreettisessa viitekehyksessä esitellyn syväidentiteetin käsitteen avulla. Tämä on mielestäni perusteltu valinta: juuri tässä olisi vahvemman teoreettisen kontribuution paikka, jos tutkimuksen teoriakatsauksessa olisi esitelty syväidentiteettiin liittyvä aukko olemassa olevassa tutkimuksessa. Kun näin ei tutkimuksen osalta ole laita, Kääriäisen väitöskirja jää kansallisen tason suomalaisesta politiikasta uutta tietoa tuottavaksi tutkimusraportiksi - tosin politiikasta kiinnostuneen lukijan kannalta mielenkiintoiseksi sellaiseksi.